Lokakuu katosi jonnekin tuulen tuiverrukseen, ja yht'äkkisesti onkin nyt kekrin ja runtuviikkojen aika. Kekri on satokadon päätös, joka aikanaan on ollut suomalaisten tärkeimpiä juhlia. Ja mikäpä siinä ollessa, kun aitat, laarit ja kellarit ovat täynnä ruoka-aineita, liiteri pursuaa puita ja karjan rehuvarastot on tupaten täynnä. Kekristä alkoi jakoaika, josta katsottiin uuden vuoden alkavan. Jakoaikaa tarvittiin, jotta aurinko-ja kuuvuoden välinen erotus on saatu tasattua. Se on kestänyt yleensä hiukan yli kymmenpäivää, ja esimerkiksi tulevan vuoden sää on ennustettu sen perusteella. Näiden marraskuun kahden ensimmäisen viikon sään on sanottu ennustavan tulevan heinäkuun sään: jos nyt on siis sumuista ja sateista, ennustaa se sateista heinäkuuta. Satokauden päättyessä ovat alkaneet runtuviikot tai runtuviikko, joka oli siis piikojen, renkien ja muiden talon palkollisten vapaaviikko. Kustaa Vilkunan mukaan vuonna 1664 palkollisen vapaaksi määritettiin "seitsemän yötä palvelusvuoden välissä, ei enempää", ja vuodesta 1816 alkaen vapaa-aika tuplaantui kahden viikon mittaiseksi. Kova on ollut työtahti.
Lokakuun töitä meillä on talveen valmistautuminen: mansikkamaiden talviharsojen levitys, mustikka- ja omenamaan aitojen sulkeminen, puppujen ja venttiilien tyhjentäminen ja talvisuojaus ja tavaroiden pakkaaminen ja varastointi talven alta pois. Siivoilua ja korjailua riittää. Tässä samalla mietiskellään kulunutta kasvukautta ja pohditaan tulevaa. Oikeastaan voisi siis sanoa, että perinteisin ajatuksin ja tavoin tätä tämän vuotista satokauden loppua on vietetty taasen.
